Ruotsin Lappi, viisi päivää, syksy 2010
Saavuin illalla Nikkaluoktaan. Kävin hotellilla todetakseni, että Tarfalaan menevällä polulla oli ruuhkaa. Valitsinkin sen sijaan Visttasjokilaakson. Siellä oli hyvä polku. Kävelin muutaman kilometrin kunnes tuli pimeä. Pystytin teltan ja söin iltapalan. Aamulla näin komeat maisemat.
Keräsin kamppeet kasaan ja jatkoin matkaa. Pystytin leirin 15 kilometrin päähän lähtöpaikasta ja menin joelle kalastamaan. Sainkin melko pian yhden hauen turkoosin värisestä joesta.
Joessa oli mutkan jälkeen saari, jonka edestä isomus otti. Ensin luulin sitä kirkkaaksi taimeneksi, koska se oli niin suuri. Väsyteltyäni kalan lähietäisyydelle huomasin, että sehän oli harjus. Uskomaton näky kristallin kirkkaassa vedessä! Sain kalan viimein rantamatalaan. Se oli onneksi väsynyt kamppailusta, joten sain koukun helposti irti. Otin kuvan. Minulla oli tarpeeksi ruokaa, joten en halunnut tappaa noin upeaa kalaa. Se lipui arvokkaasti takaisin valtakuntaansa. Nousin ylös, levitin käteni kohti vastapuolen kilometriin nousevaa vuorenseinämää ja huusin: “Kiitos!” vuorten jumalille. Se oli hieno hetki.
Kolmas päivä. Lumihuippuinen vuori ei näyttänyt tulevan yhtään lähemmäksi vaikka kuinka käveli. Matkaa oli takana jo 25 kilometriä.
Neljäs päivä. Jälleen satoi. Aioin mennä huipulle, mutta aika ei riittänytkään. Myöhemmin kuulin, että huonon kelin vuoksi oppaat olivat neuvoneet välttämään huipulle nousua.
Putouksia oli vaelluksen varrella useita. Siksi hyvin harvassa paikassa oli hiljaista.
Viimeisenä iltana nousin ylös kielekkeelle, joka näkyi polulle. Sen vieressä oli laaja syvennys. Siellä kävellessäni tuntui kuin karhu olisi minua tarkkaillut. En sitä kuitenkaan (onneksi) nähnyt. Kuva otettu iltahämärässä.
Viisi päivää upeissa maisemissa. Jalkaan tuli rakko vasta viimeisen kahden kilometrin aikana. Kun viimein pääsin autolle, menin heti uimaan. Vesi oli kymmenasteista, mutta ei tuntunut kylmältä. Taisivat ohi ajaneen bussin matkustajat olla huvittuneita nähdessään alastoman uimarin kylmässä joessa.